”Suomen kannalta keskeistä on kyky suojautua [pitkän kantaman ohjusten] vaikutuksilta…” ja ”Suomen ilmapuolustuksen osalta tärkeää on toimintaympäristöön suhteutettu korkea toimintavalmius, torjuntakyky sekä kyky suojata yhteiskunnan ja puolustusvoimien kannalta kriittisiä kohteita…”
Tällainen uhkakuva asettaa valtakunnan ilma- ja ohjuspuolustukselle ankaria haasteita.
Ohjuspuolustuskykyä ei nyt ole.
Siihen parlamentaarinen selvitysryhmä ei esittänyt ratkaisuja. (Sellaisia on olemassa.)
Erilaisilla torjuntaohjuksilla voidaan vastata mihin tahansa ilmauhkaan, kuten Israelin esimerkki osoittaa. Euroopan maista vain Ranskalla ja Italialla on käytössä ballististen maalien torjumiseen soveltuva ohjusjärjestelmä SAMP/T, jota tarjottiin Suomelle muutama vuosi sitten.
Venäjällä on useampiakin uusia ohjusjärjestelmiä (S-300V4, S-350, S-400), joilla on kaikkien maalityyppien torjuntakyky. Amerikkalaisilla tällaisia ovat maavoimien THAAD ja merivoimien Standard SM-2.
Muilla Euroopan mailla ei juuri ohjuspuolustuskykyä ole, joten ne ovat Suomen kanssa yhtä heikossa asemassa. Uhkakuva on kuitenkin ilmeinen Venäjän sijoittaessa uusia ballistisia Iskander-ohjuksia (kantama 400‒700 km) Pietarin, Kaliningradin ja Murmanskin alueille.
Strategisten kohteiden suojaaminen vaatisi kykyä torjua todennäköinen uhka.
Hävittäjillä se ei ole mahdollista.
Olisiko Suomen ja Ruotsin yhteinen torjuntaohjusprojekti ajankohtainen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti