Kesällä 1867 Suomessa oli järvet jäässä ja nälkäkatastrofissa kuoli yli 150 000 ihmistä

Arvioiden mukaan vuosina 1866–1869 Suomessa, joka kuului vielä tuolloin osaksi Venäjää, menetettiin kuolleina ja syntymättä jääneinä noin 150000 ihmistä.                   

Suomessa on ihmetelty kylmää kevättä, mutta tämä ei ole mitään verrattuna tilanteeseen 150 vuotta sitten.

Vuonna 1867 kesäkuussa oli monin paikoin rekikelit ja järvet jäässä, ja kylvöihin päästiin joissakin paikoissa vasta juhannuksen jälkeen. Edessä oli Länsi-Euroopan viimeinen rauhanajan nälkäkatastrofi.

Jo kylvöjen myöhästyminen herätti huolta, mutta lopullinen isku tuli, kun syyskuun alku toi mukanaan tavallista kovemman hallan. Eräillä alueilla tuhoutui viljasato täysin, ja koko maassa menetettiin noin puolet ruissadosta.
– Suomen nälkäkriisi nousee noin kahdeksan prosentin kuolleisuuden näkökulmasta (maailman)historiallisestikin poikkeuksellisen vakavaksi kriisiksi, sano sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen Helsingin yliopistosta.

Perinteisesti on arvioitu, että vuosina 1866–1869 menetettiin kuolleina ja syntymättä jääneinä noin 150 000 ihmistä, joka tarkoitti 1,8 miljoonan väestössä lähes yhdeksää prosenttia väkiluvusta. Viimeisimmät tutkimukset ovat korottaneet arviota jopa 10–12 prosenttiin.
Taloushistorian tutkijatohtori Miikka Voutilainen Jyväskylän yliopistosta painottaa, että kato ei yksin selitä vuosien 1867–1868 nälkäkriisiä. Suomi oli ollut satoja vuosia maatalousmaa, jossa ihmiset olivat oppineet tuntemaan luonnon riskit.
– On paljon esimerkkejä tilanteista, joissa pitkäänkin kestäneet kylmät kaudet eivät ole synnyttäneet Suomessa nälänhätää. Kato ei ollut nälkäkriisin ainoa syy. Nälänhädälle altistaneet rakenteelliset pohjasyyt löytyvät Suomen köyhyydestä ja eriarvoisuudesta.
– Länsi-Euroopan maiden bruttokansantuotteeseen verrattuna Suomi oli jopa köyhempi kuin Irlanti, jota on kuitenkin pidetty äärimmäisen köyhyyden esimerkkinä 1800-luvulla.

Muistokivi Hämeenlinnan vanhalla hautausmaalla Hämeenlinnassa

Hautausmaalle on haudattu noin 400 nälkään ja tauteihin kuollutta ihmistä 1867 1868. 

                 

Köyhyyttä ja eriarvoisuutta ei tuottanut vain hallanarka maatalous, vaan myös muun muassa lainsäädäntö. Tiloja ei esimerkiksi voinut jakaa miten vain, eivätkä maanomistajat halunneet antaa maaomaisuuden lipsua ja hajota sinne tänne.

– Maaseudun asukas, joka ei päässyt maahan käsiksi, oli lähes poikkeuksetta suhdanneherkkien työmarkkinoiden armoilla. Maatilojen kyky palkata ihmisiä ei nimittäin ollut kummoinen. Suuri osa maatalouden työväestöstä oli kausityövoimaa, ja jos sato epäonnistui, ei kausityövoimaakaan juuri tarvittu.

Talouden ongelmia syvensi Voutilaisen mukaan se, että Suomessa oli 1800-luvulla vain vähän teollisuutta. Pienet kaupungit eivät myöskään pystyneet imemään maatalouden kausityövoimaa. Monissa Länsi-Euroopan maissa nimenomaan kaupungistuminen ja teollistuminen auttoivat maaseudun köyhyyden poistumisessa.

Viljan hankkimisessa viivyteltiin

Häkkinen huomauttaa, että aiemmat kriisit 1850- ja 1860-luvuilla olivat köyhdyttäneet maata ja vähentäneet elintarvikevarastoja.

– (Vuoden 1867) kadon aiheuttamaa suurta elintarvikevajausta korvaamaan olisi pitänyt tuoda ulkomailta valtavia määriä viljaa. Tähän ei ryhdytty, koska katsottiin, että taloudellisesti ei ollut enää varaa ottaa suuria lainoja.

              Pettuleipää Leipä kautta aikojen -näyttelyssä Helsingissä       

Myös lopulta saapunut tavallista lämpimämpi kesä herätti toiveita selviytymisestä. Hallan sitten iskettyä syyskuussa oltiin avun hankkimisessa jo auttamattomasti myöhässä. Lisäksi viljan kuljetuksessa ja jakelussa oli suuria ongelmia.

Nälänhätä iski voimalla kuoleman hevosenkenkään

Nälkävuodet eivät rankaisseet samalla lailla Suomen eri osia. Esimerkiksi rannikkoseuduilla, Lapissa ja Mikkelin läänissä kuolleisuus ei juuri noussut.

Sen sijaan nälkäkatastrofi iski voimalla alueelle, jota tutkijatohtori Miikka Voutilainen kutsuu kuoleman hevosenkengäksi. Se kulki Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan kautta Satakuntaan ja Hämeeseen.

Eniten kärsineitä alueita olivat muun muassa perinteisesti köyhät ja hallanarat seudut kuten Pohjois-Karjala, Suomenselän seudut, nykyinen Keski-Suomi ja Pohjois-Pohjanmaa.

– Kuolleisuus toki nousi syrjäisessä nälkä-Suomessa, mutta myös sen ulkopuolella, esimerkiksi Hämeessä ja Uudellamaalla.

Tämä johtui siitä, että nälkää pakoon lähteneiden ihmisten mukana levisivät kulkutaudit. Pakolaiseksi lähdettiin, kun kotipaikoilla elinkeinojen kadottua apua ei ollut saatavilla tai sitä ei haluttu antaa, Voutilainen kertoo.

Riihimäen ja Pietarin välinen ”luurata”

Kun nälkäkriisin vakavuus selvisi, viranomaiset alkoivat järjestää hätäaputyömaita. Ne saattoivat olla esimerkiksi jokien perkausta, ojien kaivamista ja soiden kuivatusta. Mukana oli myös suuria projekteja, kuten Nerkoon kanavatyömaa Lapinlahdella sekä Riihimäen–Pietarin-rata, jota myös luuradaksi kutsuttiin. Nimen mukaisesti radan rakennus vaati monen heikkokuntoisen ihmisen hengen.

– Hätäaputöiden perusteena oli ajatus, että apua ei tule antaa vastikkeetta ihmisille, jotka ovat työkykyisiä. Tätä ajatusta noudatettiin riippumatta avuntarvitsijan sukupuolesta tai iästä, kertoo professori Antti Häkkinen.

Esimerkiksi Jalasjärven ja Peräseinäjoen välille rakennettiin hätäapuna niin sanottu Tokerotie, jonka työmaalla oli paljon myös naisia ja lapsia. Palkaksi annettiin jauhoja. Nälkäisten ihmisten kerrotaan syöneen jauhot kylmään veteen sekoitettuna ”tokerona”. Jauhoja ei maltettu tai kyetty keittämään.