21 syyskuuta, 2015

Putin aikoo pyrkiä myyttiseksi sankariksi – Tutkija: ”Pahaenteinen ilmiö”

 

SANKARIHAHMOJEN luomisella on keskeinen rooli Venäjän nyky-yhteiskunnassa -
eikä kaikki siihen liittyvä vaikuta suinkaan terveeltä ilmiöltä ulkoapäin katsottuna.
Venäjällä näyttää olevan havaittavissa miltei pakkomielle sankareihin ja sankaruuteen.

– Pahaenteistä on, että sankaruuden lajeista primitiivisintä, nimittäin sotasankaruutta, on Venäjällä tietyissä piireissä alettu jälleen palvoa ja valtion rooli tämän toiminnan tukemisessa on ilmeinen, Venäjä-tutkija, emeritusprofessori Timo Vihavainen  uutuuskirjassaan
Vladimir Suuresta Putiniin - Venäjän sankarit ja epäjumalat.

Kuvahaun tulos haulle putinVihavaisen mukaan Kremlin vaalimissa sankarimyyteissä korostuu nimenomaan se, että sotasankaruutta ihaillaan nyt voimakkaasti, vaikka virallisesti Venäjä elää rauhan aikaa eikä käy sotaa edes Itä-Ukrainassa. Jopa Putinista itsestään näyttää tulleen venäläisten silmissä aito sankari vasta Ukrainan sodan ansiosta – vaikka valtansa hän toki perusti syksyllä 1999 nimenomaan uudelle Tshetshenian sodalle.

– Sankarillisuuden velvollisuus kuuluu yleensä sodan oloihin, on kovin arveluttavaa, mikäli samaa tapahtuu keskellä rauhan kautta, Vihavainen kirjoittaa

Historiallisten ja uskonnollisten sankareiden kunnioittaminen toimii myös Putinin oman henkilökultin vahvistajana, sillä hänen tarkkaan vaalitusta julkisesta imagostaan voi löytää monien Venäjällä kunnioitettujen suurmiesten

– Putin on eräänlainen yhdistelmä, jonka saapuminen tietää aina oikeamielisyyden voittoa ja järjestyksen palauttamista. Hän puolustaa maataan aggressiivista länttä vastaan kuin Aleksanteri Nevski ikään. Näin asia esitetään.

Yksi Putinin esikuvista on Vihavaisen mukaan selvästikin Pjotr Stolypin, joka oli pääministerinä vuosina 1906–1911. Stolypin muistetaan nyt Venäjällä siitä, että hän haali kapinoitsijoilta vallan takaisin hallituksen käsiin ja pani rautaisella kädellä kuriin politikoinnin ja vehkeilyn, jotka uhkasivat tuolloin tsaari-Venäjän yhtenäisyyttä. Suomessa Stolypin muistetaan sen sijaan toisen sortokauden aloittajana.


VIHAVAISEN mukaan Putin haluaa profiloitua ennen kaikkea sankariksi, joka ”nosti Venäjän polviltaan” ja joka pakotti lännen kuuntelemaan taas Venäjää. Tätä kaikkea Putin on pönkittänyt omilla maskuliinisilla macho-poseerauksillaan, ja Vihavaisen mukaan on hyvinkin mahdollista, että Putinilla on jonkinlainen omaan pituuteensa liittyvä kompleksi.

 
Putinin poseeraus kielii näyttämisen halusta: minä todistan olevani jotakin. Kyse on siis maskuliinisesta pätemisestä nimenomaan fyysisesti.
Putinilla ja Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä on siis ollut tavallaan yhteinen itsetunto-ongelma: on näytettävä maailmalle, että me emme ole pieniä ja heikkoja eikä meitä sovi aliarvioida.                   


– Putinin poseeraus kielii näyttämisen halusta: minä todistan olevani jotakin. Kyse on siis maskuliinisesta pätemisestä nimenomaan fyysisesti, Vihavainen kirjoittaa.

– ”Suvereenin demokratian” julistaminen ja riidan haastaminen lännen kanssa on tässä mielessä Putinin suurimpia saavutuksia. Hän on osoittanut koko maailmalle, että Venäjä on otettava huomioon. Venäjä ei ole kääpiö enempää sotilaallisesti kuin taloudellisesti.


OMA LUKUNSA Putinin sankaruudessa on hänen imagonsa karskina katujen miehenä, joka käyttää alatyylin kieltä ja veljeilee Venäjän motoristijengin kanssa. Putin näyttää siis Vihavaisen mukaan haluavan olla jonkinlainen ”sällien sankari, etäisten laaksojen mies, joka ei ole kenellekään tilivelvollinen”.

Tätä kaikkea taustaa vasten ei siis ole ihme, miksi Putin näyttää saaneen kansaltaan niin suuren hyväksynnän Krimin valloittamiselle ja jopa länttä vastaan säädetyille vastapakotteille, jotka iskevät pahasti myös venäläisten omaan ruokakoriin. Näin Putin siis tavallaan otti koko kansan mukaan ”sotasankaruuteen” ja uhrautumaan valtion eduksi                

– Me olemme jotakin erikoista, me olemme sankarien kansa, me teemme mitä tahdomme!
Tämä oli se sanoma, jonka hämmästyneet sosiologit saivat lukea mielipidemittauksista Krimin liittämisen jälkeen vuonna 2014.

– Ei sillä ollut väliä, että talous kärsi tai ihmisiä kuoli (Itä-Ukrainassa). Jos Venäjän suuruus oli osoitettu, oli asia kaiken tuon arvoinen! Vihavainen analysoi.

Venäjä tarvitsisi todenpuhuja-sankaria

Putinin imago on Vihavaisen mukaan siitä erikoinen, että se on ristiriidassa Venäjän älymystön perinteisen sankari-ihanteen kanssa.

Venäläinen intelligentsia on nimittäin aina arvostanut ennen kaikkea sivistynyttä käytöstä, totuutta ja ikuista totuuden etsintää. Putinin aikana venäläiset ovat kuitenkin saaneet Vihavaisen mukaan tottua siihen, että ”eläminen totuudessa on Putinin kohdalla vain huono vitsi”.

Totuuden käsitteen venyminen nyky-Venäjän informaatio-operaatioissa onkin mielenkiintoista siksi, että juuri totuuden puuttuminen oli aikanaan yksi pääsyistä Neuvostoliiton romahtamiseen.

– Valheesta tuli se neuvostoyhteiskunnan perusvika, joka mädätti kaiken. Kulunutta vertausta käyttäen se oli kuin näkymätön halkeama kananmunassa, joka päästi sisään mikrobit ja saastutti koko pinnalta kauniin ja täydellisen kokonaisuuden. Halkeamaa saattoi olla huomaamatta, mutta kukaan ei voinut välttää tuntemasta hajua, Vihavainen kuvailee uutuuskirjassaan.

Vihavainen pohtii myös, voisiko Venäjällä nousta Putinin aikana vielä esiin jokin merkittävä ryhmä, joka näkisi velvollisuudekseen puolustaa totuutta ja vain totuutta riippumatta siitä, ketä se palvelee.

– Nyt tarvittaisiin riippumatonta älymystöä, joka ei kumartele venäläistä disinformaatiosysteemiä, mutta ei myöskään läntistä, hän huomauttaa.

Anna Politkovskajan ja Boris Nemtsovin murhat viittaavat kuitenkin siihen, että vielä ei ole venäläisen totuudenpuhuja-sankarin aika.

– Onko nykyinen Venäjä totuudenpuhujalle vieläkin mahdottomampi paikka kuin aikoinaan Neuvostoliitto, joka sentään jätti murhaamatta suurimmat kriitikkonsa? Vihavainen heittää ilmaan kysymyksen.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti